1. Mitä käyttäjät tekevät verkkopalvelussa?
2. Miten käyttäjät toimivat verkkopalvelussa?
3. Miksi käyttäjät toimivat verkkopalvelussa?
4. Onko käyttäjien mahdollista tehdä verkkopalvelussa se mitä haluavat?

Ehkä yleisin käytössä oleva ratkaisu verkkopalvelujen käytön seurantaan on Google Analytics, joka tarjoaa tarkastelijalle monipuolisen joukon raportteja käyttäjien toiminnasta verkkopalvelussa. Raporttien tuella on mahdollista vastata neljästä keskeisestä kysymyksestä kahteen ensimmäiseen ja esimerkiksi käyttäjien sivustolle tuomien avainsanojen tarkastelu antaa vinkkejä myös kahteen jälkimmäiseen.

Esimerkkinäkymä Google Analytics -palvelusta (kuva toimii linkkinä näkymän suurempaan versioon):

Käytön analytiikan keskeisin raportti on usein vierailijoiden määrän kehitys verkkopalvelussa. Vierailujen määrää voidaan tarkastella myös sivukohtaisesti. Edistyneet käytön analytiikan välineet seuraavat myös käyttäjän viettämää aikaa sivustolla ja esittävät yhdellä selauskerralla avattujen sivujen lukumäärän. Tämänkaltaisten mittareiden pohjalta on mahdollista arvioida palvelun vastaavuutta sinne hakeutuneiden käyttäjien tarpeisiin. Lisäksi esimerkiksi Google Analytics mahdollistaa myös navigointipolkujen seuraamisen sivustolla: miltä sivuilta käyttäjät ovat saapuneet tietylle sivulle ja mihin sivulle he ovat seuraavaksi siirtyneet.

Verkkopalvelujen käytön analytiikasta selviää myös, mistä käyttäjät ovat verkkopalveluun saapuneet. Onko palvelu esimerkiksi ollut esillä jossain keskustelupalstalla, blogissa tai vaikkapa sanomalehden verkkojutussa? Palveluun johtaneiden avainsanahakujen analytiikka voi johtaa esimerkiksi kysymyksen 4 vastausten jäljille: Löytyykö palvelusta tietoa asioista, joita käyttäjät ovat hakeneet? Voi tietenkin olla niinkin, että käyttäjät ovat päätyneet aivan eri palveluun kuin halusivat. Hakukoneoptimointi liittyy vahvasti tähän aihepiiriin: kun näet mitä palveluun päätyneet käyttäjät ovat hakeneet, osaat ehkä paremmin muotoilla palvelussasi esittämäsi asian siten, että tavoitat kohderyhmäsi hakukoneiden välityksellä.

Tärkeä etu Google Analyticissa on mahdollisuus käytön analysoinnin aloittamiseen ilman verkkopalvelun järjestelmän teknisen ylläpitäjän tukea. Google Analyticsin käyttö onnistuu esimerkiksi Ning.com- ja Grou.ps-palveluihin perustetuissa verkkoyhteisöissä (vrt. Ning.com-ohje,  ja Grou.ps-ohje), mutta toisaalta taas ei ole mahdollista esimerkiksi WordPress.comiin perustetussa blogissa, ks. WordPress.com ohjeet blogin käytön analytiikasta.

Yksittäisen verkkopalvelun käytön analytiikka onnistuu tietenkin ainoastaan siinä tapauksessa, että analysoijalla on pääsy järjestelmän ylläpitäjän toimintoihin. Bit.ly ja muut lyhytlinkkipalvelut esittelevät yksinkertaisen apuvälineen sosiaalisessa mediassa (Facebook, Twitter) tai vaikkapa sähköpostitse jakamiesi linkkien käytön analytiikaan. Bit.ly-tilastoista löytyy linkin avauskertojen määrä aikajanalla, avaajan maantieteellinen sijainti maittain sekä tieto palvelusta, josta linkki on avattu (Twitter, eri verkkosivut, suorat avaukset esimerkiksi sähköpostiohjelmasta).

Esimerkkinäkymä Bit.ly-palvelusta (kuva toimii linkkinä näkymän suurempaan versioon):

Sosiaalista mediaa on mahdollista analysoida myös laajemmin. Verkkoon suunnatun liiketoimintatiedon hallinnan (tutummin business intelligence) näkökulmasta sosiaalisen median analytiikassa ollaan yleisesti kiinnostuneita siitä, miten tarkastelijan kiinnostukset kohteita käsitellään sosiaalisessa mediassa.

Tarkastelijaa voi kiinnostaa esimerkiksi se, miten kiinnostuksen kohteena olevasta ilmiöstä (vaikkapa yritys tai toimiala) puhutaan verkossa, ja kuka puhuu. Seuraavassa muutamia esimerkkejä sosiaalisen median analytiikkaan soveltuvista palveluista, joiden käyttöönottaminen on suoraviivaista ja käyttäminen onnistuu maalaisjärjen avulla ja verkkolähteiden tuella.

1. Google Alerts mahdollistaa uusien, tiettyihin hakuehtoihin täsmäävien verkkosivujen seuraamisen. Määrittele avainsanat siten, että ne täsmäävät kiinnostuksesi kohteeseen ja saat sähköpostia aina kun Googlen piiriin ilmestyy uusi mahdollisesti kiinnostava sivu.
2. Twitter on avoimien rajapintojensa ja laajan suosionsa ansiosta kiinnostava kohde analyysivälineiden kehittäjille. Kun tutustut esimerkiksi mentionmap-, Twitalyzer- ja Klout -palveluihin, osaat nähdä paljon uusien omien sosiaalisen median toimiesi analyysipohjaiseen kehittämiseen.
3. Verkostoanalyysin soveltaminen laajemmin sosiaalisessa mediassa lähtee liikkeelle NodeXL-ohjelmistolla. NodeXL on ilmainen, mutta sen käyttäminen onnistuu ainoastaan Windows-ympäristössä. NodeXL mahdollistaa esimerkiksi verkostoanalyysin Twitteristä kerätyllä käyttödatalla. Edistyneemmät analysoijat ottavat NodeXL:n lisäksi käyttöön Gephin, jonka avulla kerättyä käyttödataa voi visualisoida rikkaammin.

Analyysivälineet tekevät tuloaan myös loppukäyttäjien toiminnan tueksi. Analytiikka antaa esimerkiksi sisältöä tuottaville toimijoille palautekanavan, jonka tuella omaa toimintaa voi kehittää: Mitkä sisällöt kiinnostavat niiden käyttäjiä? Koska ja kuinka paljon sisältöjä luetaan, missä niitä jaetaan, kuka ja koska jakaa? Millä hakusanoilla sisältö on löytynyt, miten kauan löytäjä on sisältöön perehtynyt. Esimerkiksi LinkedIn on julkaissut InMaps-palvelun, jonka tuella käyttäjät voivat tutustua oman verkostonsa rakenteeseen. Facebook-sivujen ylläpitäjät näkevät raportin käyttäjien aktiivisuudesta. WordPress-blogista löytyy valmiiksi yksinkertaiset käytön analytiikan välineet. Ja niin edelleen.

Freeman (2000) tiivistää verkostoanalyysin hyödyn kahteen asiaan: 1) verkostojen tutkijat saavat visualisoitujen verkostojen tuella käsityksen verkoston rakenteesta ja 2) voivat käyttää visualisointeja löydöstensä jakamiseen muille. Samat hyödyt voidaan yleistää käytön seurantaan yleisemminkin: käytön analyysivälineiden tuella on mahdollista selvitellä käyttäjien toimintaa ja keskustella muiden käytöstä kiinnostuneiden kanssa.

Tässä puheenvuorossa käsitellään puhtaasti sosiaalisen median analytiikan mahdollisuuksia. On hyvä huomata, että tietosuoja ja yksityisyyden suoja liittyvät myös läheisesti käytön analytiikkaan. Ennen käytön analytiikan välineiden käyttöönottamista on syytä perehtyä esimerkiksi Henkilötietolain käytön analytiikalle asettamiin reunaehtoihin.

Mitä ajatuksia sosiaalisen median analytiikka sinussa herättää?

Kiitokset kommenteista ja kehitysehdotuksista, Teemo Tebest ja Jaakko Salonen sekä Openrisk-tutkijat.

Tiedotuskanavien pirstoutumista suurempi kulttuurinmuutos on kuitenkin se, etteivät virkamiehet enää voi toimia itsevaltiaina tiedonomistajina, jotka yksisuuntaisesti jakavat sitä kansalaisille. Sosiaalisessa mediassa kansalaiset viestivät keskenään myös aiheista, joita viranomaiset ovat aiemmin hoitaneet itse. Lisäksi monet tavalliset ihmiset ovat valmiita tuottamaan tietoa, osallistumaan ideointiin ja ratkomaan ongelmia sen sijaan, että he odottaisivat valmiita ratkaisuja. Internetin kautta kansalaisten yhteistyö saa uuden kanavan ja mahdollistaa organisoitumisen.

Oiva esimerkki tästä on Suomen Tokion suurlähetystön Facebook-sivu, joka osoittautui tärkeäksi viestintäkanavaksi Japanin maanjärjistyksen jälkimainingeissa. Facebook-sivun kautta viranomaiset pystyivät tiedottamaan kansalaisille, mutta erityisesti kansalaiset pystyivät neuvomaan toinen toisiaan ja esimerkiksi viestittämään viranomaisille sijainnistaan (ks. vapaaehtoisen tiedonvälittäjän Marja Pirttivaaran blogipostaus aiheesta).

Parhaassa tapauksessa sosiaalinen media on julkishallinnon työtä helpottava tukikanava, joka tukee reaaliaikaista tiedonvälitystä, avointa viestintää ja kansalaisten aktiivista osallistumista.

Toimintatavan muutos tuo kuitenkin mukanaan joukon haasteita:

1. Asian outous ja pelot: Sosiaalinen media pelottaa, eikä sitä uskalleta kokeilla. Käyttökokeilut tyrmätään, koska se rikkoo totuttuja tapoja ja toisi vain lisää työtä. Perinteisestä mediasta saatu kuva sosiaalisesta mediasta on helposti vääristyneen kielteinen, koska esiin nostetaan pääsääntöisesti huomiota herättäviä väärinkäytöstapauksia. Tai vähintäänkin sosiaalinen media koetaan oman työn kannalta merkityksettömänä viihteellisenä temmellyskenttänä.
2. Osaaminen: Sosiaalinen media koetaan vieraaksi ja vaikeaksi maailmaksi, jonka opetteluun ei ole aikaa. Jos sitä ei ole käytetty vapaa-ajalla, siihen ei koeta kiinnostusta myöskään työssä.
3. Resurssipula: Kunnollinen osallistuminen vaatisi aikaa, joka jo kuluu nykyisiin töihin. Sopivia ja innokkaita tekijöitä ei ole ehkä valmiiksi tarjolla.
4. Laki ja viralliset velvoitteet: Virkamiehillä ei välttämättä ole lupaa kommentoida keskeneräisiä asioita myöskään verkossa, vaikka sosiaalisen median luonteeseen kuuluu avoin keskustelu. Kun tietyt lainmukaiset osallistumiskäytännöt ovat jo olemassa, ei haluta ottaa lisäksi päällekkäisiä vaikutuskanavia.
5. Työaika: Sosiaalinen media ei rajoitu virka-aikaan klo 8-16, joten virkamiehet pelkäävät (syystäkin), että työ luisuu vapaalle. Kysytään mm. pitääkö moderoida koko ajan tai kuka kantaa vastuun keskusteluista viikonlopun aikana. Jos taas viestit julkaistaan tarkistuksen läpi, keskustelun nopeatempoisuus kärsii.
6. Virkamiesidentiteetti: Viranomaisilla ei ole halua (eikä välttämättä lupaa) mennä omalla nimellä ja kuvalla verkkoon. Kysytään mm.: Mitä virkamies saa sanoa joutumatta syytteeseen? Mikä tapahtuu virkamiesroolissa, mikä omana itsenä? Miten eri identiteettejä pystyy hallitsemaan menemättä itse sekaisin?
7. Byrokratia: Julkishallinnossa uudenlaiseen toimintaan tarvitaan ja odotetaan yleensä johdon lupaa. Jos johdolla ei ole kokemusta asiasta ja käsitys asiasta muodostuu median muovaamien uhkakuvien perusteella, ensivaiheessa on helppo kieltää toiminta, pyrkiä vahvasti sääntelemään sitä tai vähintäänkin olla tukematta sitä. Nopea toimiminen ja kokeileminen – mahdollisesti myös epäonnistuminen – ei ole tuttu toimintamalli.

Hankkeen aikana syntyy toivottavasti myös lista positiivisista näkökulmista julkishallinnon sosiaalisen median käyttöön.

 Japanin luonnonmullistuksien jälkimainingeissa olen seurannut miten yhteydenpito maailmalla oleviin läheisiin on muuttunut. Perinteiset viestintäkeinot eivät nyt toimineet. Sen sijaan facebook ja muu sosiaalinen media auttoivat saamaan yhteyden läheisiin ja ystäviin, joista oltiin huolissaan. Sosiaalinen yhteisö myös jakoi tietoa ja ehkä myös lohtua toisilleen. Perheiden ja ystävien lisäksi Suomen viranomaiset hyödynsivät sosiaalisen median välineitä tiedottamisessaan ja tavoitellessaan tuhoalueella ehkä olevia kansalaisiaan. Voitaneen todeta, että sosiaalisen median välineet nopeuttivat tilanteen selvittämistä ja lyhensivät epätietoisuuden aikaa.

Sosiaalinen media on osoittanut mahdollisuutensa vaativissakin tilanteissa. Sosiaalinen media ei ole siis yksin hyvä tai paha. Sosiaalisen median välineet avaavat paljon uusia mahdollisuuksia ja lyhentävät välimatkoja. Ne kuitenkin vaativat käyttäjältään ymmärrystä ja vastuullisuutta. Kirjoitus sosiaalisessa mediassa on julkisempi kuin suljettu kirje läheiselle. Myös samat säännöt, hyvät tavat ja lainkirjain pätevät sosiaalisessa mediassa kuin muussakin sosiaalisessa kanssakäymisessä. Tämän kun kaikki aina muistaisivat.

Paljon on muuttunut 45 vuodessa. Äitini ei sosiaalista mediaa tule käyttämään, mutta meitä muita se tullee koskettamaan. Jo nyt monet käytännön asiat on mahdollista hoitaa netin välityksellä olinpaikasta ja ajankohdasta riippumatta. Ja ehkäpä vielä pidän yhteyttä kotiin muutenkin kuin sähköpostein ja tekstiviestein.

Turvallisuutta jäsentäessään Suvi Ronkainen ja Sari Näre (2008) puhuvat yhtäältä turvasta, turvaamisesta  ja turvajärjestelmistä security käsitteen avulla ja toisaalta safety-sanaan nojaten turvallisuudesta, varmuudesta ja suojasta. Jälkimmäiseen liittyy myös luottamus. Keskeiseksi eroksi nousee se, että viimeiseksi mainittu turvallisuus (safety) perustuu vuorovaikutukseen ja välittämiseen, turva (security) sen sijaan ulkoisiin suojautumiskeinoihin. Verkkovuorovaikutuksessa turvallisuuden ympärillä vallitsee Ronkaisen ja Näreen mukaan “ankaruuden eetos”. Ankaruuden eetos takoittaa sitä, että kukin on itse vastuussa omasta turvallisuudestaan. Samalla kun vaikkapa keskustelufoorumit kutsuvat intiimiin paljastamiseen luvaten vertaistukea ja yhteisöllisyyttä, ei tuohon yhteisöllisyyden peruslogiikkaan automaattisesti kuulu ajatusta haavoituvuuden suojelemisesta, suojasta. Painopiste on siis oman integriteetin turvaamisessa, ei toisista välittämisessä.

Yhdessä hankkeen piloteista, työpaikkakiusaamisen asiantuntijaverkostossa, tarkastelemme aktiivisesti turvallisuutta ja turvattomuutta myös välittämisen näkökulmasta. Työpaikkakiusaamisen asiantuntijapilotissa yksi toimijoista itsestään lähtenyt avainteema ovat olleet pelisäännöt. Kieltojen, vartioinnin ja rajoitusten ohella pelisäännöt merkitsevät ylläolevan hengessä yhteisöllisyyden tukemista ja moraalista työtä “jolla pyritään takaamaan persoonallisen integriteetin suoja ja kunnioitus toisia kohtaan” (Ronkainen & Näre 2008). Kysymykseen esimerkiksi käytön esteistä vastauksia etsiessä pohdintaan nousee se, millä ehdoin kiusaamisen ja epäasiallisen kohtelun kaltaisen sensitiivisen aiheen käsittely mahdollistuu sosiaalisessa mediassa? Missä määrin yllä kuvattu ankaruuden eetos näyttäytyy toiminnan esteenä käyttäjien kokemuksissa ja miten se on ylitettävissä sosiaalisen median yhteisöllisyyttä tukevien elementtien avulla?

Lähteet:
Ronkainen, Suvi ja Näre, Sari, toim. (2008) Paljastettu intiimi – sukupuolistuneen väkviallan dynamiikka. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.

Käyttäjäsisältöihin (user-generated content) liitetään yleensä ajatus siitä, että sisältöjen laatu paranee sen myötä mitä useampia henkilö on täydentämässä puuttuvaa tietoa ja korjaamassa virheellistä tietoa. Laadun sanotaan paranevan myös siten, että blogit yms. suodattavat kiinnostavaa informaatiota omalta kannaltaan tehokkaammin kuin yksittäiset asiantuntijat. Laadukkuuden ja luotettavuuden takeena nähdään siis yhteistyö ja evoluutiomainen prosessi laadukkuuden kehittymisestä. (Vrt. Chin 2006; Neus 2001.) Onko todella näin? Mitä useampi kokki sen parempi soppa? Ehkä. Miten sitten käyttäjien tuottaman sisällön laadukkuudesta voidaan varmistua? Entä miten käyttäjäsisältöjen laadukkuutta voidaan edistää?

Verkko julkaisuympäristönä jo yksistään perusominaisuuksiensa vuoksi asettaa haasteita informaatiosisältöjen laadukkuudelle. Verkkosivut ovat alttiita tahattomille ja tahallisille muutoksille. Pysyvyydestäkään ei ole mitään takeita – informaatiosisältö saattaa kadota bittiavaruuteen milloin tahansa. Sisällön esittäminenkin saattaa edellyttää vaikkapa tiettyjä ohjelmistoja, joita ei välttämättä ole kaikkien käyttäjien käytössä. Verkossa myös sisältöjen julkaisemisen tavoitteet hämärtyvät helposti, sillä verkossa viihde, informaatio ja mainonta sekoittuvat helposti, eikä mainosta ole aina helppo erottaa faktatiedosta tai aidosta palvelua tai tuotetta käyttäneen kuluttajan kokemuksista. Tuotetta tai palvelua koskevia viestejä tai suositteluja blogeissa, wikeissä, keskustelupalstoilla ja erilaisissa sosiaalisen median palveluissa jakavat käyttäjät vaikuttavat tavallisilta kuluttajilta, mutta ovatkin tuotetta tai palvelua markkinoivan yrityksen palkkalistoilla.

Periaatteessa informaatiosisältöjen täsmällisyyden, virheettömyyden sekä asioiden käsittelyn kattavuuden ja syvyyden arvioiminen edellyttää aihealueen tuntemusta ja on haastavaa riippumatta siitä onko kyseessä paperijulkaisu vai ammattilaisen tai käyttäjän tuottama verkkosisältö. Kuitenkin perinteisten medioiden ollessa kyseessä on yleensä joku auktorisoitu taho arvioimassa kirjoittajan asiantuntijuutta ja kirjoituksen asiallisuutta – ketä tahansa ei päästetä kirjoittamaan mitä tahansa. Niinpä lukija voi luottaa siihen, että kirjoittaja on mitä todennäköisemmin aihealueen asiantuntija, jonka kirjoituksia voidaan pitää luotettavina (riippuen tietenkin julkaisusta ja sen maineesta). Mutta entä sitten, kun kyseessä on käyttäjäsisällöt? Miten lukija voi selvittää kirjoittajan asiantuntevuuden tai ylipäätään luottaa siihen, että kirjoittaja on se kuka hän sanookin olevansa? Nimittäin vastaavanlaisia tarkistuskäytäntöjä tai vastuutahoja kuin paperijulkaisuilla verkossa julkaistaville sisällöille ei yleensä ole. Poikkeuksena tietenkin verkkojulkaisut, joilla on lain edellyttämät päätoimittajat.

Käyttäjäsisältöjen laadukkuudessa ja luotettavuudessa olennaista on vastuullisuus (accountability). Informaatiosisällön laadukkuutta edistää se, että kirjoittaja ja muutoksen tekijä on selvitettävissä. Tämä tietenkin edellyttää käyttäjätunnistuksen käyttöä. Informaatiosisällön yhteyteen on hyvä lisätä tieto siitä, kuka sisällöstä vastaa ja edelleen linkki vaikkapa kirjoittajan profiilitietoihin, josta selviää kirjoittajan nimi, mahdollinen taustaorganisaatio, ansiot, maine jne. Nämä profiilitiedot auttavat lukijoita muodostamaan käsityksen siitä kuka kirjoittaja oikeastaan on, millä kompetenssilla hän asiasta puhuu sekä miten hänen tuotoksiinsa tulisi suhtautua. (Vrt. Neus 2001.)

Myös verkoston toimintamalleilla ja verkoston jäsenten toiminnalla voidaan edistää käyttäjäsisältöjen laadukkuutta. Verkostolla voi olla omia pelisääntöjä esimerkiksi siitä, miten sisältöjä tuotetaan, millaisia yhteisiä laatuvaatimuksia informaatiosisällöille asetetaan tai millä ehdoin tuotettua informaatiota saa käyttää ja missä yhteyksissä. Verkoston jäsenten muistia voidaan tukea esim. käyttö- ja käyttäytymisoppailla. Eräänä keinona voidaan nähdä myös jäsenyyden rajoittaminen esim. hyväksymällä verkoston jäseneksi tietyin ehdoin tai rajoittamalla jäsenien oikeutta julkaista tai muokata sisältöjä. (Vrt. Neus 2001.) Verkoston jäsenet voivat edistää käyttäjäsisältöjen laadukkuutta varsin tehokkaasti arvostelemalla, äänestämällä, tykkäämällä ja suosittelemalla sisältöjä ja niiden tuottaji. Siten verkoston jäsenten toimintaa  auttaa suodattamaan laadukkaita sisältöjä  informaatiomassasta. Verkoston jäsenet voivat myös harrastaa karsintaa – toisin sanoen toimia vertaismoderoijina ja ilmiantaa rikollisia ja asiattomia sisältöjä, jotka palvelun ylläpitäjä voi sitten poistaa.

Lähteet:

• Chin,  P. 2006. The Value of user-Generated Content, Part 1. Julkaisussa:  Intranet journal. Julkaistu 7.3.2006 [viitattu 11.2.2011]. Saatavissa  www-muodossa:  http://www.intranetjournal.com/articles/200603/ij_03_07_06a.html
• Neus,  A. 2001. Managing Information Quality in Virtual Communities of  Practice. In E. Pierce & R. Katz-Haas (Eds). Proceedings of  the 6 th International Conference on Information Quality, MIT, Boston,  MA: Sloan School of Management, 2001, [viitattu 11.2.2011]. Saatavissa  pdf-muodossa: http://opensource.mit.edu/papers/neus.pdf

Tulevaisuuden skenaariot on sijoitettu nelikenttään, jossa toisena akselina on sosiaalisen median kehitys ilmiönä ja toisena sosiaalisen median vaikutus yhteiskuntaan. Ilmiön osalta ääripäinä nähdään keskittyminen sosiaalinen media vakiintuneisiin ydinpalveluihin ja toisena sosiaalisen median kentän oleminen hajanainen ja palvelujen ja sovellusten pysyminen jatkuvassa murroksessa.  Yhteiskunnallisen vaikutuksen osalta ääripäät ovat sosiaalisen median arkipäiväistyminen ja arkielämän vaikutusten jääminen pieneksi, ja toisena ääripäänä sosiaalisen median vahva integroituminen elämään työtä, viestintää ja tapoja muuttavana tekijänä. Näin saatavista neljästä skenaariosta on kustakin arvioitu vaikutuksia yrityksten viestintään.

Loppupäätelmissä tekijä toteaa, että  yritysten viestinnän kannalta, että uhka ei suinkaan ole sosiaalinen media, vaan mikäli sosiaalisessa mediassa esiintyy kielteisiä asioita, syy on yrityksen omassa toiminnassa – sosiaalinen media vain voi saada tämän tiedon leviämään aiempaa nopeammin.

Myös tässä meidän OpenRisk-hankkeessamme on tarkoitus tehdä tulevaisuudenskenaarioita, joten tämä Anssi Huismanin työ on mukava kontribuutio siihen suuntaan. Vaikka skenaariötyössä useinkaan ei haluta ottaa kantaa siihen, mikä eri skenaarioiden todennäköisyys on, niin todettakoon nyt kuitenkin, että itse olen taipuvainen pitämään tuota radikaaleinta skenaariota todennäköisimpänä. Se tulee esiin  myös muutama vuosi sitten laatimassamme sosiaalisen median tulevaisuuden vaikutusmahdollisuuksia tiekarttamenetelmällä ennakoineessa raportissa.

Mitä tekee ihminen, joka on luonteeltaan turvallisuushakuinen? Hän joka tekee koko ajan omaa riskien arviointia ympäristöstään.  Minä nimittäin kuulun heihin. On vaikea liittyä sosiaalisen median verkostoihin, kun ensiksi tulee aina mietittyä ne riskit ja arvioitua ne ehkäpä liioitellustikin isommiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Kuitenkin tiedän, että verkkoidentiteettini voidaan varastaa ja minun nimissä voidaan laittaa liikkeelle vääriä tietoja. Toisaalta tiedän myös, että suurin tietoturvariski taidan olla minä itse.

Asiaa kummemmin ajattelematta tulin kuitenkin liittyneeksi yhteen sosiaalisen median verkostoon, LinkedIn-verkostoon. Minä pidin sitä lähinnä uutena keinona verkottua tuntemieni ihmisten kanssa, lähinnä kollegoiden.  Olin siis, sitä varsinaisesti ymmärtämättä, liittynyt sosiaalisen mediaan. Tietoisesti sitten liityin Yammeriin ja nyt tässä kirjoitan elämäni ensimmäistä blogijuttua.

Viimeisten kuukausien aikana olen joutunut miettimään uudelleen kantaani liittymisestä sosiaaliseen mediaan. Olen töissäni joutunut tutustumaan eri organisaatioiden sosiaalisen median ohjeistuksiin. Yhteenvetona voisi todeta, että eri alojen toimijat näyttävät suosittelevan työntekijöidensä osallistumista, kunhan he vain muistavat hyvät käytöstavat ja yksityisyydensuojan. Toisaalta lapseni ovat aktiivisia Facebookin käyttäjiä, mutta kuuluvat myös muihin sosiaalisen median verkostoihin. Lisäksi he seuraavat joitakin eri blogeja. Vanhempana minun pitää tietää, missä he vapaa-ajallaan ovat ja myös varoittaa heitä niihin liittyvistä vaaroista.

Olen myös törmännyt ilmiöön, jossa haluamani materiaali on ollut ihan vapaasti saatavilla, mutta vain esimerkiksi Facebookissa. Näissä tilanteissa olen pyytänyt kollegoitani tulostamaan minulle haluamani paperit. Olen joutunut miettimään, pakotetaanko meidät lopulta osallistumaan.

Mistä sitten moinen asenteeni kumpuaa ja halu vastustaa osallistumista. Suurimpina esteinä taitavat olla vaadittava ajankäyttö ja kyvyttömyyteni nähdä osallistumisesta tuleva hyöty. Olen myös joutunut pohtimaan sitä mahdollisuutta, että pelkään vain uutta niinkuin vanhempani aikanaa tietokonetta. Eikö minunkin olisi parempi ”tavata” ystäväni edes Facebookissa, kun en tarpeeksi usein ehdi tapaamaan heitä kasvokkain.

Hankkeen keskeiset tulokset esiteltiin torstaina 27. tammikuuta 2011 järjestetyssä Citizen participation and social media -seminaarissa. Seminaarin tulokset tallennettiin erilaisilla sosiaalisen median välineillä ja keskustelu jatkuu edelleen verkossa.

Tutkimuksen tarkoituksiin määritellyn sosiaalisen median rinnalle sosiaalisen median määritelmää voi käydä etsimässä vaikkapa Wikipediasta, josta löytyy muutamia esimerkkejä yleisistä ja erityisistä sosiaalisen median ominaisuuksista. Mekaanisen käsitteenmäärittelyn jälkeen siinä tarkastellaan myös sosiaalista mediaa sen vaikutusten näkökulmasta (otsikon mukaan). Mielenkiintoista on muuten myös vilkaista miten erilainen tai samanlainen englanninkielinen versio määritelmästä on.

Sosiaalinen media on näinä päivinä myös paljon uutisissa: aihetta ovat käsitelleet mm. MTV3:ssa 45 minuuttia ja YLE:n Pressiklubi. Keskusteluteemoina toistuvat usein erilaiset tunnustukset ja avoimuus –  ”Statuspäivitys: potkut tuli”. Tätä karkeanlaista julkisuuskuvaa ajatellen asiaan tarkemmin perehtymättömälle, esimerkiksi yritysjohtajalle ehdotus, että blogi olisi mainio paikka olla avoin, asettuu erikoiseen viitekehykseen.  Tarvitaan riskillä heittäytymistä, huumorintajua tai ehkäpä suotavammin kärsivällisyyttä miettiä miten ja milloin minä olen läsnä sosiaalisessa mediassa.

Monissa organisaatioissa nyt käytävä keskustelu sosiaalisesta mediasta on pysähtymistä tekemään tietoisia valintoja siitä miten, milloin ja missä sosiaalisessa mediassa olemme. Samanlaisia pysähtymisharjoituksia toivoisi joskus myös yksittäisten käyttäjien – niin nuorten kuin aikuistenkin –  tekevän ennen statuspäivityksen näppäilemistä tai kuvan jakamista: online mokasta kun voi tulla pitkäaikainen kiusa. Organisaatioiden sosiaalisen median käyttöä suunniteltaessa on tärkeä muistaa myös se, että usein toiminnan tasolla organisaatiot eivät mene sosiaaliseen mediaan – työntekijät menevät. Tässäkin on pysähtymispaikka, jolle on annettava tilansa.

Äkkiseltään ajatellen sosiaalisen median julkisuuskuva vaatisi ehkäpä kiillotusta ja monipuolisuutta. Tarvitaan myös kokemuksia ja ennenkaikkea kokemusten jakamista erilaisista sosiaalisen median käytöistä ja pelisäännöistä. Ajatusten vaihto tuo uutta ainesta mielikuviimme sosiaalisesta mediasta ja samalla välineitä jäsentää sosiaalisen median mahdollisuuksia uusilla tavoilla ja uusissa ympäristöissä.

Alunperin sosiaalisen median määritteleminen oli ehkä itse asiassa helpompaa kuin nykyisin, koska sosiaalisen median suosion myötä sosiaalisessa mediassa suosittuja toimintoja on tuotu yhä laajemmin verkkosivuille. Ja monessa tapauksessa myös erilaiset kaupalliset toimijat ovat yhä vahvemmin läsnä sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa Facebook, jossa moni jakaa ja seuraa mediatalojen ja muiden ammatillisten sisällöntuottajien tuottamia sisältöjä.

Kategorinen jako sosiaalisen median sovelluksiin ja muihin ei siis ole kovin helppo tehdä, vaan kyse on enemmän sävyeroista: osa sovelluksista on sosiaalisempia kuin toiset. Sosiaalisen median keskeisenä tunnusmerkkeinä voidaan mielestäni pitää pysyviä käyttäjäprofiileita, joiden kautta palvelun käyttö tapahtuu. Se, liittyykö profiili käyttäjätunnukseen vai oikeaan nimeen ei ole oleellista. Pysyvän käyttäjäprofiilin olemassaolo puolestaan antaa mahdollisuuden muodostaa verkostoja toisten käyttäjien kanssa, mikä on sosiaalisessa mediassa hyviä keskeistä. Verkostoja myös hyödynnetään näkymien muodostamisessa tarjolla olevaan sisältöön, eli kaveriverkoston jäsenten tuottamaa tai suosittelemaa sisältöä on helpoin seurata. Sosiaalisuutta edustavat erilaiset tavat kommunikoida toisten käyttäjien kanssa. Kommunikointi voi tapahtua suoraan käyttjien välillä tai jaettujen sisältöjen yhteydessä  niistä keskusteltaessa tai sisältöjä yhdessä muokatessa. Tyypillistä on myös, että käyttäjien monet toimet tallentuvat ja näitä digitaalisia jalanjälkiä käytetään sisältöjen priorisoimisessa.

Yksi kysymys, johon määritelmät eivät yleensä ota kantaa, mutta joka tulee usein esiin, on, pitääkö sosiaalisen median olla kaikille avointa ja julkista. Onko esimerkiksi yrityksen sisäisessä käytössä oleva verkottumista tukeva sovellus sosiaalista mediaa, jos siinä voivat olla mukana vain kyseisen yrityksen työntekijät. Tällaisissa, rajatulle käyttäjäryhmälle suunnatuissa sovelluksissa voi olla keskeiset sosiaalisen median tunnusmerkit, joten kyllä niitä voi kutsua sosiaaliseksi mediaksi. Itse asiassa myös ilmaisissa, suuren yleisön sosiaalisen median palveluissa käyttäjä pystyy yleensä rajaamaan ainakin jossain määrin toimiensa näkyvyyttä.   Pienen käyttäjäkunnan sosiaalisen median sovelluksiin liittyy omat erityishaasteensa, joista tärkein lienee kiinnostavuuden ja aktiivisuuden ylläpitäminen.