Poistakaa vihreä jalankulkuvalo

Jalankulku on tavallisimmista liikkumitavoista vaarallisin tapa siirtyä paikasta toiseen.

Mikä on vaarallisempaa kuin autoilu, mutta vähemmän vaarallista kuin pyöräily?

Mikä on vaarallisempaa kuin autoilu, mutta vähemmän vaarallista kuin pyöräily? (Smid, WOS 2015)

Kirjoitan tätä Portossa. Siis Portugalissa. Osallistun täällä turvallisuustutkimuksen WOS2015 -konferenssiin. Kävelen päivittäin hotellilta konferenssipaikkaan noin 20 minuuttia suuntaansa – yleensä kahteen kertaa. Tämä antaa minulle oivan tilaisuuden tarkastella kaupungin liikennekulttuuria jalankulkijan näkökulmasta. Teen siis ”walk through” -tarkastelua, kuten alan asiantuntijat ja tutkijat tietävät. Vastaavanlaista tarkastelua olen tehnyt tuhansina päivinä 55 vuoden ajan Tampereella ja satunnaisemmin satoina päivinä Helsingissä. Samalla altistan itseni yli 15 kertaiseen (1500% suurempaan) kuolemanvaaraan verrattuna siihen, että käyttäisin taksia tai bussia.

Autoliikenne täällä kieltämättä on kiivaampaa kuin Suomessa. Olen kuitenkin havaitsevinani, että autoilijat täällä kunnioittavat ja varovat jalankulkijoita useammin kuin Helsingissä  – Tampereesta nyt puhumattakaan. Jalankulkijat puolestaan liikkuvat täällä liikenteessä huomattavasti suruttomammin kuin Suomessa. Punaisen valon edessä jalankulkijoista pysähtyy ehkä joka kymmenes ja vilkasliikenteinen katukin ylitetään juuri siltä kohtaa, kun tarve sattuu yllättämään. Liekö näillä jotain yhteyttä keskenään ja kumpi mahtaa olla syy ja kumpi seuraus. Ja mikä lienee tämän vaikutus turvallisuuteen? Ainakaan en ole tänä aikana nähnyt tai kuullut täällä yhtään onnettomuutta. Toki on todettava, että tilastojen mukaan ihmisiä on kuollut liikenteessä Portugalissa enemmän kuin Suomessa, mutta ero on huimasti kaventunut vuosien kuluessa.

Tämän suomalaisen liikennevalistajan painajaisen (poislukien jalankulkijat huomioivat autoilijat) keskellä kohtasin, myöskin heidän toiveunensa. Punaisen jalankulkuvalon edessä isä odotti rattaissa olevan pienokaisensa kanssa valon vaihtumista vihreäksi. Valon vaihduttua he ylittivät kadun. Samalla isä vielä aivan ilmeisesti  opasti rattaissa kuljettamaansa pienokaista, että katu ylitetään vihreän valon palaessa. Osoittavan käden kehonkielestä ei voinut erehtyä.

Câmara Municipal do Porto. Oikealla vihreä jalankulkuvalo.

Câmara Municipal do Porto. Oikealla vihreä jalankulkuvalo.

Mutta onko tämä sittenkään oikein? Minkä viestin vihreä valo oikeasti antaa turvallisuudesta? Punaisella jalankulkuvalolla on selkeä turvallisuusviesti: se muistuttaa jalankulkijaa siitä, että on syytä pysähtyä. Siis pysähtyä ainakin varmistamaan, ettei autoja ole tulossa. Vihreällä jalankulkuvalolla sen sijaan on turvallisuuden kannalta jopa haitallinen viesti: se antaa ymmärtää, että katu on turvallista ylittää. Tämähän ei todellakaan pidä paikkaansa, kuten onnettomuudet kaikkina vuosina ja etenkin viime aikoina osoittavat. Tämä vaarallinen signaali on syytä poistaa. Poistakaa kaikki vihreät jalankulkuvalot!

Turvallisuusvinkki: Vaihda moottoripyöräsi avaruussukkulaan.

Turvallisuusvinkki: Vaihda moottoripyöräsi avaruussukkulaan. (Smid WOS 2015)

Kategoria(t): Turvallisuus ja työhyvinvointi, yhteiskunta | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Vaalimatematiikkaa

Mitä yhteistä on vaalituloksella ja onnettomuudella?

Molempien jälkeen hanakasti selitellään miksi epäonnistuttiin. Nimenomaan useimmiten siis selitellään eikä selvitetä asioita. Tärkeintä on vastauksen nopeus ei niinkään sen laatu. Ehkä listaan voisi vielä lisätä suomalaisten viimeaikaisen urheilumenestyksen, mutta  jätetään se toiseen yhteyteen. Ensisijassa tähän selittelyyn johdattelee julkisuus – media, niinkuin on tapana sanoa. Uutisoinnin kolme tärkeintä asiaa ovat nopeus, nopeus ja nopeus. Tai ehkä negatiivisuus kiilaa tuossa johonkin väliin. Se on ainakin yhden uutiskriteereiden listan kärjessä. Jos siis ajankohtaisesta asiasta ei ole nopeasti mitään sanottavaa, sellaista pitää keksiä. Mikrofoni nenän alla ei odota.

Nopeilla selityksillä ihmisiä järisyttävissä tapauksissa on toki toinenkin merkitys: se palvelee turvallisuuden tunteen palauttamista. On tarpeen nopeasti palauttaa ihmisten usko siihen, että samanlainen epäonnistuminen ei tule toistumaan. Että tulevaisuus kaikesta huolimatta on turvattu.

Tässä suhteessa on hieman outoa, että vaalien voittajilla on myös tarvetta selitellä sitä, miksi voitto ei ollutkaan suurempi. Tai ei se oikeastaan niin outoa ole: mammuttimaisiin odotuksiin nähden suurikin voitto saatta näyttää tappiolta. Ehkä tämä on sitä liike-elämän näkökulmaa, mitä menestynyt yritysjohtaja tuo politiikkaan – pörssimaailmastahan tämä on tuttu ilmiö. Häviäjät puolestaan, niin pitkälle kuin mahdollista, pyrkivät selittämään tappion pois. Puolue, joka menetti yhden paikan, juhli vähintään yhtä riehakkaasti kuin vaalien selvät voittajat. Kuudenneksen paikoistaan menettänyt puolue on iloinen siitä että menetti yhden paikan vähemmän kuin toinen päähallituspuolueista. Jne. Positiivisuus toki on myönteinen asia, joka viimekädessä vie elämää eteenpäin.

Tällä kertaa usea selittelijä huomasi jopa sanoa, että vaalitulos on oikea: se edustaa kansan mielipidettä. Näin ei aina ole ollut. Aikanaan ’kyllä kansa tietää” oli vain erään jo edesmenneen puolueen johtajan hokema. Vaalituloksen oikeellisuus kuitenkin on  ainoa selitys, jota oikeasti kannattaisi kuunnella, elleivät nuo muut selitykset olisi niin kiinnostavia ja hauskojakin. Lisäksi selittely antaa toivoa hävinneeksi itsensä kokeville. Oikeastihan vaalitulos ei koskaan ole voitto tai tappio – se vain edustaa kansalaisten tämänhetkistä tahtoa – myös niiden, jotka eivät äänestäneet.  Periaattessahan vaalit on tutkimus, jolla selvitetään kansalaisten tahto, mutta käytännössä niistä on muodostunut puolueiden ja ehdokkaiden välinen kilpailu. Tämäkin on ymmärrettävää, koska palkintona on valtaa ja tämän vallan käyttö toki johtaa toisten tappioihin ja toisen voittoihin.

Vaalien yksilökeskeisyys tuntuu nousseen vuosi vuodelta. Vaalikoneilla voin valita sen ehdokkaan, joka edustaa juuri minun näkemyksiäni. Ja jos tulos ei miellytä, voin aina käyttää toista vaalikonetta, tai kolmatta, tai … Tällainen henkilökohtainen edustaja on mielenkiintoinen ajatus. Jos näin ajatellaan, niin esimerkiksi Pirkanmaalla 292776 äänioikeutettua eli 71% jäi ilmaan edustajaansa eduskunnassa. Minä mukaan lukien. Itse asiassa olin äänestysalueeni 2295 äänestäneestä ainoa, joka äänesti kyseistä ehdokasta.

Kaikki koulunsa kunnolla käyneet tietenkin tietävät, että nykyjärjestelmässä asia ei ole näin yksinkertaista. Vaalilistakohtaisia (=puoluekohtaisia) vertailulukuja käytettäessä lopullisessa valinnassa sinunkin äänesi hyödyttää ensisijaisesti listalla eniten ääniä saaneita. Valitut ehdokkaat ovat siis myös sinun edustajiasi tahdot sitä tai et. Kuinkahan moni tämän muisti, kun suosikkiehdokastaan valitsi ja äänesti. Kuinka hyvin nämä valitut sinun näkemyksiäsi edustavat riippuu tietenkin siitä, kuinka hyvin osasit tämän ennakoida omaa ehdokastasi valitessasi. Asian tiedostaneet äänestäjät ovat saattaneet jättää äänestämättä siksi, että kärkiehdokkaista ei ole löytynyt itselle mieluista, vaikka ehdokaslistasta sellainen muuten olisikin löytynyt. Tämä on yksilökeskeisyyden hinta vaaleissa. Minun ehdokkaani ei ollut lähelläkään läpimenoa, joten ääneni meni käytännössä ensisijaisesti muille ehdokkalle. Se kuitenkin hyödytti ehdokasta, jota äänestin edellisissä vaaleissa ja olisin voinut äänestää nytkin. Ei siis mikään suuri vahinko ja tiesin kyllä tämän etukäteen.

Olisiko sitten parempi, että valinta tehtäisiin yksinkertaisesti (vaalipiirissä) saadun äänimäärän mukaan? Joka tapauksessa, jotta ehdokas menisi läpi, pitää ehdokkaan takana olla suuri joukko samanmielisiä. Mutta tässä tapauksessa valitsematta jääneiden äänet todellakin minisivät täysin hukkaan (näiden vaalien osalta 157928 ääntä Pirkanmaalla – paljon enemmän, kuin äänestämättä jättäneitä).

Suoraan ehdokkaan saaman äänimäärän mukaisesti tulokset toki olisivat toiset. Täällä Pirkanmaalla esimerkiksi kokoomus, demarit ja keskusta olisivat saaneet yhden paikan nykyistä enemmään ja perussuomalaiset, vihreät ja kristillisdemokraatit yhden paikan vähemmän. Tämä on tietenkin jälkiviisastelu. Jos kyse olisi todella ollut ehdokkaan äänimäärään perustuva vaali, ehdokkaat, puolueet ja äänestäjät olisivat käyttäytyneet ainakin vähän toisella tavalla ja tuloksista on vaikea oikeasti sanoa mitään.

Jälkiviisaus on muuten yhteistä vaalitulosten ja onnettomuuksien selittelylle. Jälkikäteen on helppo nähdä miten olisi pitänyt toimia toisin. Samalla, etenkin onnettomuuksien jälkeen, kovasti todistellaan, miksi sama ei mitenkään olisi voinut sattua meille. Valitettavasti vain yleensä mennyt on mennyttä ja edessä on uudet haasteet. Jonkin verran enemmän voisi auttaa, jos selvitettään, miksi ei aikanaan toimittu toisin, ja pyrkiä tulevaisuudessa vaikuttamaan siihen. Mutta kuitenkaan ei voi varmasti tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Vaalituloskin yllätti vielä viime metreillä. Aiempina vuosina YLE:n vaalivalvojaisten tulosennuste on varsin hyvin ennustanut lopullisen tuloksen jo varsin varhaisessa ääntenlaskennan vaiheessa. Tänä vuonna oli toisin. Epävarmat ajat aiheuttavat epävarmuutta ihmisissä – ja epävarmat ihmiset luovat epävarmoja aikoja.

Ja lopuksi tehtävä:

Voiko edellä antamieni vihjeiden ja julkisen tiedon perusteella päätellä, ketä äänestin tai hänen puoluekantansa? Jos ei, niin mitä lisätietoja (paitsi nimet) tarvittaisiin?

Kategoria(t): yhteiskunta | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Peli-idea

Pelimerkit

Kuvitelkaa peli, jossa joukko pelaajia vaihtelee erivärisiä pelimerkkejä. Yhtä pelimerkkiä vastaan vaihdossa voi saada yhden tai useamman pelimerkin aivan sen mukaan, miten vaihdon tekevät pelaajat keskenään sopivat. Säännöllisesti kaikille pelaajille ilmoitetaan yhteenveto näiden vaihtojen tuloksista: esimerkiksi kuinka monella punaisella pelimerkillä on keskimäärin saanut vaihdettua sinisen pelimerkin jne. Tavoitteena on kartuttaa oman pelimerkkikokoelman arvoa. Sääntönä on, että pelaaja ei saa vaihdon yhteydessä mitenkään yrittää vaikuttaa vastapelaajaan esim. uhkailemalla, kiristämällä, lahjomalla, harhauttamalla tms.

Tulisiko tästä hittipeli? Tuskinpa. Miksi ihmeessä kukaan vaihtaisi ensimmäisenä esimerkiksi kahta keltaista yhteen vihreään. Peliä täytyy siis kehittää. Lisätäänpä peliin ajatus siitä, tietynväristen pelimerkkien arvo saattaakin todella vaihdella: että seuraavalla kierroksella kahdella sinisellä pelimerkillä saattaa hyvinkin saada kolme oranssia – tai sitten vain yhden. Nyt tämä saattaa jo alkaa toimia: kun saadaan yhteen pelaajapareja, joista toinen uskoo arvon nousuun ja toinen sen laskuun, vaihtoja alkaa jo syntyä.

Pelissähän ei oikeasti tarvitse olla taustalla mitään sääntöjä, joiden mukaan pelimerkkien arvo vaihtelee – eikä tietenkään voikaan olla, koska vaihto on aina kahden pelaajan välinen keskinäinen asia. Mutta, jotta tämä ei olisi ilmeistä, aletaan pelissä vielä jakaa erilaisia vihjeitä siitä kuinka valoisa tulevaisuus tietyillä pelimerkeillä on ja kuinka huonosti toisilla pelimerkeillä menee. Ehkä tästä jo saisi toimivan pelin.

Tai siis oikeasti:tämähän on vain amatöörimäinen yritys peitellysti kuvailla osakemarkkinoita – reaalimaailman peliä, jota pelataan usein suurilla panoksilla. Tietenkin oikeilla osakemarkkinoilla osakkeiden arvot voivat vaihdella aivan perustellustikin – ja ääritapauksessa yritys voi mennä konkurssiin, jolloin lopullinen arvo paljastuu nollaksi. Mutta tässä tarinassa se ei ole oleellista.

Edellisen ”peli-idean” rakentamiseen minua innoitti täysin relevantti kysymys, jonka Daniel Kahneman on nostanut esiin: ”Miksi ihmeessä kaksi pörssimeklaria, joilla käytännössä on samat tiedot käytettävissään yleensäkään päätyvät osakekauppoihin?” Miksi toinen myy ja toinen ostaa? Kahneman tietenkin myös vastaa tähän kysymykseen: kauppa käy, koska molemmat uskovat olevansa parempia sijoittajia kuin toinen: he uskovat, että he osaavat tulkita saamiaan tietoja paremmin kuin muut. Aivan ilmiselvästi yksittäisessä tapauksessa tietenkin jompikumpi on väärässä. Mutta kaiken kaikkiaan useimmiten molemmat ovat väärässä – siis etevämmyydestään. Tutkimuksissa nimittäin on todettu, että osakekauppoja tekevät ammattilaiset eivät useinkaan koko osakesalkkunsa osalta onnistu juurikaan ”tikkaa heittävää apinaa” paremmin – usein jopa huonommin. Mutta usko asiantuntemukseen pysyy vuosikymmenestä toiseen vahvana. Tätä Kahneman kutsuu kyvykkyyden illuusioksi (illusion of skill). Tämä illuusio on niin vahva, että vaikka sen tietää, illuusio tuntuu edelleen hyvin vahvasti todelta ja käytännössä ohjaa toimintaa. Kahneman vertaa tätä illuusiota visuaalisiin illuusioihin, joista ehkä kuuluisin on seuraavassa kuvassa esitetty Müller-Lyer koe (ks. vastaus tekstin lopusta).

Müller-Lyer-testi: Kumman kuvion vaakaviiva on pidempi?

Müller-Lyer-testi: Kumman kuvion vaakaviiva on pidempi?

Lisäksi hän toteaa, että kyvykkyyteen liittyvä illuusio on siinä mielessä visuaalista illuusiota vahvempi, että sen tietäminen ei useinkaan käytännössä vaikuta toimintaan. Kun visuaalisen illuuusion tietää, virheensä yleensä tunnustaa ja sen ottaa yleensä huomioon toiminnassaan.

Kyvykkyyden illuusio ei tietenkään liity pelkästään pörssimaailmaan. Tutkitustihan myös reilusti yli puolet autoilijoista pitävät itseään keskimääräistä parempina kuljettajina. Pahimmassa tapauksessa kyvykkyyden illuusio tietenkin voi johtaa hyvinkin vakaviin seurauksiin. Kyvykkyyden illuusion taustalla ei tietenkään ole se, että esimerkiksi pörssimeklarit yleisesti ottaen olisivat lahjattomia tai osaamattomia. Kyse on siitä, että itse asia ei välttämättä ole ennustettavissa. Illuusiota vahvistava tekijä on toinen psykologinen harha: se, että vaikka luottamus oman arvion oikeellisuuteen olisikin suuri, itse arvio ei välttämättä ole kaksinen. Luottamus siis perustuu usein aivan eri asioihin. Oma mielesi huijaa sinua.

Gamificate2 pelillistämiskoulutuksessa peliriihen vetäjänä toiminut Tony Manninen totesi, että elämä on oikeastaan todella huonosti suunniteltu peli. Pörssimaailma taitaa kuitenkin tässä elämässä pelinä olla keskimääräistä paremmin suunniteltu: ainakin sitä pelataan innolla vuodesta toiseen. Ehkä yksi merkittävä tekijä tämän ’pelin’ jatkuvaan suosioon on tuo yleinen psykologinen taipumus kyvykkyyden illuusioon. Valitettavasti esimerkiksi liikenteen pelikentällä tämä sama ilmiö johtaa usein kielteisempään tulokseen. Liikenteessa muutkin ilmeiset pelimekanismit, kuten kilpailu, ohjaavat tätä peliä ainakin yhteiskunnan kannalta ei-toivottuun eli vaaroja ja häiriöitä aiheuttavaan suuntaan. Millähän pelimekanismeilla liikenteestä saisi enemmän yhteispeliä?

Vastaus aiemman kuvan kysymykseen: Alkuperäisessä testissä janat olivat yhtä pitkiä, vaikka alempi vaikutti pidemmältä. Tässä esitetty kuva on tietenkin huijausta. Ylempi jana on tarkoituksella tehty karvan verran pidemmäksi. Miltä se tässä näytti?

Koitko tulleesi huijatuksi tätä lukiessasi – ehkä useampaankin kertaan. Valita!

Kategoria(t): pelillistäminen, riskinotto | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Man on Wire – äärimmäistä riskinottoa

YLE lähetti viime keskiviikkona dokumentin ranskalaisesta Philippe Petit’stä, joka vuonna 1974 käveli nuoralla World Trade Centerin tornien välissä yli neljän sadan metrin korkeudessa. Hurjapäinen mielipuoli, joka vaaransi henkensä älyttömässä tempauksessa. Juuri näin!

Vai onko sittenkään? Älytöntä – tai tarkemmin ottaen monen mielestä käsittämätöntä – tässä oli, että hän ei tehnyt tätä ansaitakseen suuria summia tai maailman mainetta. Tähän tempaukseen Petit’tä ajoi sisäinen pakko – jo lapsena syntynyt visio, jonka perustana oli lehdessä nähty juttu näiden maailman korkeimpien rakennusten rakentamisesta. ’Mielipuolista’ hengen paloa äärimmäistä henkistä vahvuutta tässä kyllä tarvittiin, mutta älytön tempaus tämä ei missään tapauksessa ollut, vaan äärimmäisen tarkkaan suunniteltu ja valmisteltu projekti.

Itse toimenpide on äärimmäisen yksinkertainen: kiristetään vaijeri ja astutaan kävelemään sillä. Äärimmäisen koeteltua tekniikkaa eikä mitenkään erityisen vaarallista henkilölle, joka on koko elämänsä omistanut tämän taidon kehittämiseen. Petit oli lukuisia kertoja etukäteen käynyt tutustumassa kohteeseen – myös erilaisissa sääolosuhteissa. Hän rakensi myös pienoismallin, jolla tutki eri vaihtoehtoja vaijerin virittämiseen. Asiaa myös harjoitteltiin täydessä mittakaavassa ja vieläpä niin, että avustajat yrittivät vaijeria kaikin voimin heiluttamalla saada vaijerilla kävelevän Petitin putoamaan. Huonolla menestyksellä, kuten sopii arvata. Vastaavanlaisia tempauksia oli myös toteutettu aiemmin mm. Notre Damen tornien välissä sekä Australiassa siltapylonien välissä. Petit jopa kävi lentämässä helikopterilla WTC-tornien yläpuolella tottuakseen paremmin korkeuteen. Varovaisuutta kuvaa myös se, että ensimmäinen yritys peruutettiin vielä aivan viime hetkellä, kun tuntui siltä, että valmistautuminen ei ollut riittävää. Hanketta oli mahdollista yrittää vain kerran – missään vaiheessa ei saanut epäonnistua. Vielä vaijerille astuessaan hän tarkkaan puntaroi valmiuttaan. Kuvaavaa on myös, että ainoa tapaturma hankkeessa sattui, kun Petit oli tutustumassa torneihin ja astui rakennustyömaalla naulaan.

Notre Dame, Pariisi

Tosielämän Mission: Impossible

Hankkeeseen sisältyi tietenkin myös suuria epävarmuuksia ja riskejä. Nämä liittyivät ensisijaisesti siihen, että hanke toteutettiin ilman lupaa ja salaa. Jatkuvana uhkana oli paljastuminen ja pelkona olivat tietenkin laittomuudesta seuraavat rangaistukset, mikä USAn oikeuskäytännöt tuntien ei ollut mikään pieni pelote – etenkin, jos jotain vahinkoa olisi sattunut. Tämä luvattomuus ja salaiset valmistelut tekeekin dokumentista varsinaisen jännityskertomuksen, jota ilman tarina olisi monta astetta tylsempi. Petit itse totesi, että vaarallisin hetki itse tapahtumassa oli, kun poliisi kuljetti häntä käsiraudoissa portaita pitkin katolta alas. Tällöin hän horjahti ja oli lyödä päänsä.

Mielenkiintoista on verrata tätä Petitin tempausta miehiin, jotka rakentavat näitä pilvenpiirtäjiä. Kun hänen tempauksensa oli ainutkertainen ja hän sai keskittyä täysin ylhäällä pysymiseen, rakentajat tekevät tätä päivästä toiseen ja heidän varsinainen tehtävänsä on jotakin muuta, kuin pelkkä ylhäällä pysyminen.  Siksi kuulostaakin uskomattomalta, että – ainakin virallisesti – esimerkiksi Empire State’in rakennustöissä kuoli vain viisi työntekijää. Ketkä lopulta ovatkaan ’hurjapäisiä mielipuolia’, jotka vaarantavat henkensä – välillä jopa älyttömissä tempauksissa.

Lunch atop a Skyscraper

Man on Wire -dokumentti esitettiin YLEssä pohjustuksena keskustelulle sankaruudesta. Jotenkin tämä tuntui aluksi oudolta. Kuitenkin hän on mitä suurimmassa määrin oman elämänsä sankari: hän toteutti uskomattoman unelmansa. Sikäli, kun sankarin tarkoitus on olla esikuva, esikuvallista Petitissa on se perinpohjaisuus, jolla hän unelmansa toteutti. Tässä tapauksessa perusteellisuudesta ei tehokkuuden tavoittelun (kiireen, säästämisen, helpommalla pääsemisen tms.) nimissä tingitty missään kohtaa.

Loppukevennys

Lopuksi lisää sirkustaidetta: monimutkaisempi prosessi, mutta vähemmän vaarallinen. Tässä pienet epäonnistumiset itse asiassa kuuluvat asiaan.

 

Kategoria(t): riskinotto, Turvallisuus ja työhyvinvointi, Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi

Miksi joustavuus turvallisuuden johtamisessa on niin vaikeaa hyväksyä?

Resilienssi (selviytymiskyky; Resilience Engineering) on uudehko näkökulma turvallisuustyöhön. Se on jo useita vuosia sitten – ainakin ajatuksena – rantautunut Suomeenkin. Resilienssilähestymistavan perusta ja perustelu lähtee ajatuksesta, että vaihtelu kaikessa toiminnassa on väistämätöntä ja usein myös välttämätöntä. Ajatuksena on, että ’hyvää’ ja ’pahaa’ vaihtelua ei käytännön toiminnassa voida (täysin) erottaa toisistaan: erehtyminen on inhimillistä kuten myös luovat ratkaisut, ja vaihtelee se koneidenkin suorituskyky aina vikaantumiseen asti. Vaihtelua rajoittamalla väistämättä rajoitetaan sekä ”virheitä” että hyödyllisiä luovia ratkaisuja.

Turvallisuustyö ja riskien hallinta on ilmeisesti koko historiansa ajan perustunut kontrollin ja vaihtelun vähentämisen ajatukseen: vähennetään virheitä ja vikoja tai niiden haitallisia seurauksia. Joka tapauksessa kiinnitetään huomiota haitallisiin poikkeamiin toiminnassa. Joustavuuden ajatus turvallisuuden hallinnassa tuntuu täysin vieraalta: ensisijainen tavoitteena pidetään edelleen sääntöjen noudattamista tai – mikä parempi – toiminan rajoittamista teknisin keinoin.

Tämän toimintamallin vuosikymmenien mittaisena hallinta-aikana toki monelta osin onnettomuudet ja tapaturmat ovat merkittävästi vähentyneet. Toisaalta on myös todettu, että yhä monimutkaistuvissa sosioteknisissä järjestelmissä sääntöjen ja rajoitteiden lisääminen ei vain käytännössä toimi, eikä pysty estämään kaikkia onnettomuuksia. Tämän vuoksi toisenlaisia turvallisuuden hallinnan ja johtamisen malleja on pyritty kehittämään mm. resilienssin ajatusmalleille ja kompleksisten adaptiivisten järjestelmien teorian pohjalta.

Mutta viimein otsikon kysymykseen: Miksi joustavuus turvallisuuden johtamisessa on niin vaikeaa hyväksyä? Kokemukseni mukaan näin on ja monet turvallisuuden asiaa vankkumatta ajavat pitävät tätä itsestään selvänä. Syitä tähän on varmaan on monia – myös loogisesti perusteltavissa olevia. Itseäni koskettanut yksi ahaaelämys kuitenkin syntyi, kun luin Daniel Kahnemanin kirjaa Thinking, Fast and Slow. Tähän kirjaan hän on koonnut elämäntyönsä tuloksena käsityksensä ihmismielestä. Kirjassa todetaan yhdestä ihmisen perimmäisestä ajattelumallista, että ”We are pattern seekers, believers in a coherent world, in which regulaties .. appear not by accident but as a result of mechanical causality or of someone’s intention.” Kahneman esittää tämän selityksenä sille, että ihmisillä on luontainen taipumus ’löytää’ säännönmukaisuuksia myös täysin satunnaisista ilmiöistä. Ihmisille luontainen  maailman kuva on säännönmukainen, jossa tapahtumille aina löytyy syynsä. Satunnaisuus on ”virhe” maailmassa. Säännönmukaisuuden ajatusmallista poikkeaminen on ihmiselle todella työlästä – kuten Kahneman toteaa.

Jokainen voi testata omaa ajatteluaan esimerkiksi Charles Perrow’n Normal Accident -teorialla. Perrow on tarkastellut mm. Three Mile Islandin ydinvoimaonnettomuutta. Hän esittää, että monimutkaisissa järjestelmissä kuten ydinvoimaloissa tai lentoliikenteessä odottamattomat virheet ovat väistämättömiä, eikä järjestelmää ole mahdollista rakentaa niin, että onnettomuudet voitaisiin viimekädessä välttää. Eikö tämä ole pelottava ajatus? Eihän näin saa olla? Mutta entä jos …?

Päivän pähkinä

Tästä päästäänkin päivän pähkinään, joka tuli mieleeni viime viikon lentomatkalla:

Matkustat samalla matkalla kahdella erimallisella lentokoneella: kapeammalla ja leveämmällä. Jälkimmäisellä lennolla alat miettiä, kumpaan koneeseen itse asiassa mahtuu enemmän matkustajia? Et tiedä ensimmäisen lennon paikkamäärää etkä konetyyppiä. Istuit molemmilla lennoilla samalla paikkarivilla 14 lentokoneen puolen välin kieppeillä. Muistat, että ensimmäisellä lennolla kullakin istuinrivillä oli viisi paikkaa ja tällä toisella lennolla rivillä on kuusi paikkaa. Vaikka et paikkamäärää laskenutkaan, luonnollisesti katselit ympärillesi ja teit joitakin havaintoja molemmilla lennoilla. Miten näiden havaintojen perusteella arvioit, kumpaan koneeseen mahtuu enemmän matkustajia?

Kategoria(t): Turvallisuus ja työhyvinvointi, Tutkimus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Roolipelillistämistä

Järjestimme ammattihenkilöille työpajan tavoitteena parantaa tiettyä toimintaprosessia. Työpaja toteutettiin ”roolipelinä”, johon olimme laatineet oikein roolikortit, pelilaudan ja pelisäännöt. Porukka oli aivan innoissaan. Tämä näkyi selvästi itse työpajan aikana. Se varmistui myöskin osanottajilta kerätystä kirjallisesta palautteesta, jossa innostavuudesta saatiin melkein täydet pisteet.  Myös työpajan jälkeiset kommentit vahvistivat tietoa ja vastaavanlaista menettelyä toivottiin käytettävän myös jatkossa. Pelillistäminen siis osoitti kyntensä? ”Temppumme” onnistui?

Kysyimme osanottajilta kirjallisessa palautteessa myös avoimella kysymyksellä, mikä heitä työpajassa innosti. Vain yksi vastaaja totesi, että häntä innosti ”erilainen työskentelytapa” (käytännössä kaikille osanottajille työskentelytapa oli uusi). Suurinta osaa innosti eri ammattiryhmien kohtaaminen ja eri roolien tarkastelu. Tämä kertoo jotain oleellista pelillistämisestä. Tärkeää on ymmärtää organisaatiota ja asianosaisia ihmisiä: mikä on tilanne ja toiminnan tarkoitus ja mikä ihmisiä innostaa. Tällä kertaa tässä perustyössä oli onnistuttu. Sen lisäksi pelillistämisen keinojen valinta osui myös kohdalleen. Näiden ”temppujen” tarkoitus kuitenkin on vain tukea varsinaista tavoitetta ja mielellään myös ihmisille itselleen merkityksellistä toimintaa.

Lopuksi kysymys: Missä sijaitsee oheisen kuvan rakennus ja miten se liittyy turvallisuuteen? Vihjeenä: kuvaa ei ole manipuloitu, vaan se luonnossakin juuri tuon näköinen.

Kysymys turvallisuudesta

Missä tämä rakennus sijaitsee?

 

Kategoria(t): Käytännön haasteet, pelillistäminen, Välineitä | Avainsanat: , | Kommentoi

Leikkiä tulella?

Vaarallisilla ja vakavilla asioilla ei pidä leikkiä. Vai pitäisikö? Aloitin pari viikkoa sitten Gamificate 2 -pelillistämiskoulutuksen. Tarkoitus on pyrkiä tuomaan näitä oppeja myös  turvallisuuden johtamisen ja laajemminkin toiminnan kehittämisen ja johtamisen tueksi. Turvallisuus on perinteisesti ollut vakava asia ilman pelivaraa, vaikka kyllä tämäkin linnake on jo alkanut horjua, kun sarjakuvasankarit on kutsuttu apuun. Omassa työssäni konkreettisimmin tällä hetkellä pelillistäminen on osa MOSAIC-hanketta, jossa pyritään tukemaan sosiaali- ja terveydenhuollon monimutkaisia palvelukokonaisuuksia mm. pelillisyyden kehinoin. Mutta asiaan!

Pelillistäminen tarkoittaa peleissä käytettävien mekanismien tuomista muuhun toimintaan. Se ei siis tarkoita pelien kehittämistä siinä mielessä, että pelien keskeinen alkuperäinen tarkoitus on viihdyttäminen ja ajanviete. Caillois on määrittänyt peliä toimintana luonnehtivat piirteet, joista ehkä leimallisin on ei-tuottavuus. Tässäkään suhteessa rajanveto ”pelin” ja muun toiminnan välillä ei aina ole mitenkään selvä: nykyään on käytettävissä mm. valtava määrä monenlaisia opetus- ja oppimispelejä. Tällaisia pelejä kutsutaankin ”hyötypeleiksi” (englanniksi ”Serious games”) erotukseksi ”viihdepeleistä”.

Yhden arvion mukaan pelillistämisen markkinoiden arvioidaan kasvavan vuosittain noin 67% niin, että vuonna 2018 ne ovat 5,5 miljardia US-dollaria. Onko tämä hypeä? Varmaankin osittain, mutta on myös esitetty, että pelillistäminen on jo selvästi ohittanut hypen (eli katteettomien odotusten) huipun, kun esimerkiksi ”Internet of Things” on tällä hetkellä juuri hypen huipulla. Pelillistämisen idealle voidaan nähdä vahva pohja: pelien kehittäminen on sekä todella suuri business että valtavan laajaa harrastetoimintaa, johon panostetaan maailman laajuisesti suunnattomasti. Siinä tuotetaan jatkuvasti uusia ideoita ja ratkaisuja, joista riittää ammennettavaa. Haasteena on miten säilyttää näiden ideoiden kiehtovuus ja vangitsevuus, kun ne siirtetään pelimaailmasta usein hyvin toisenlaiseen ympäristöön palvelemaan jotain tiettyä tarkoitusta.

Pelillistämisellä pyritään lisäämään sitoutumista, uskollisuutta ja motivaatiota eli tavoitellaan ”koukuttavuutta”. Tähän käytettyjä pelimekanismeja on lukuisia, esimerkiksi:

  • palkinnot: rahaa tai muuta aineellista (virtuaalista) hyvää
  • sosiaalinen arvostus / kilpailu: listataan parhaiten menestyneet pelaajat
  • yhteisöllisyys: tuetaan itse pelissä tai pelin ympärillä pelaajien vuorovaikutusta ja yhteenkuuluvuutta
  • etsimisen ja löytämisen ilo: kätkettyjä asioita, jotka edistävät pelissä etenemistä
  • oppiminen ja kehittyminen: pelaamalla peli alkaa sujua paremmin; jos epäonnistuu, voi yrittää uudestaan; onnistuessa pääsee haastavammalle tasolle
  • saavutetun menettämisen pelko: peliä ei voi keskeyttää, koska silloin joutuisi aloittamaan alusta
  • aikapaineet: rajallisella ja niukalla ajalla luodaan haastavuutta ja jännittävyyttä, josta selviämällä voi osoittaa virtuoositeettiään.

Ja monia muita – jokainen voi itse keksiä lisää. Esimerkkejä pelillistämisestä on lukuisia lähtien kauppojen bonusohjelmista tai erilaisista kilpailuista. Mielenkiintoinen esimerkki liikenneturvallisuustyön pelillistämisestä on ”nopeusvalvonta-arvonta”. Tämähän ei tietenkään tarkoita nykyistä suomalaista nopeusvalvontakäytäntöä, jossa ylinopeutta ajava voi huonolla onnella tai taitamattomuuttaan jäädä kiinni ja saada sakot, vaan sellaista järjestelyä, jossa rajoituksen mukaisesti ajava pääsee mukaan palkintojen arvontaan.

Kun tavoitellaan sitoutumista, uskollisuutta ja koukuttavuutta, on hyvä huomata, että samat asiat eivät ”koukuta” kaikkia ihmisiä. Pelimaailmassa tätä on tutkittu määrittämällä erilaisia pelaajatyyppejä. Tyyppejä on määritetty mm. sen mukaan, suuntautuuko pelaaja toimintaan vai vuorovaikutukseen ja pelaajiin vai ympäristöön. Näin saadaan neljä eri pelaajatyyppiä: ”Killer” (voiton tavoittelija), ”Achiever” (suorittaja, saavutusten tavoittelija), ”Socializer” (seuraihminen) ja ”Explorer” (löytöretkeilijä). Jokainen voi testata oman pelaajatyyppinsä Bartle-testillä. Tarkkaan ottaen testi ei jaa ihmisiä jyrkästi eri tyyppeihin, vaan ilmoitaa millä ’painoarvoilla’ eri tyypit ilmenevät vastaajassa. Tähän mennessä testin tehneillä kaikkiaan vahvimmin edustettuna on ”löytöretkeilijä” ja harvinaisin on ”seuraihminen”.

Voisi kuvitella, että pelillistämiskoulutus (ja pelillistäminen) olisi vain näiden pelitekniikoiden tunnistamista ja ymppäämistä johonkin hyödylliseen toimintaan. Omia ennakkokäsityksiä kannattaa kuitenkin aina silloin tällöin kyseenalaistaa, kuten mm. Hans Rossling on dramaattisesti esityksessään osoittanut. Gamificate 2 -koulutusta ja pelillistämistäkin ohjaavat kolme keskeistä kysymystä: miksi? miten? ja mitä? Koulutuksen ensimmäisessä jaksossa ei suinkaan rynnätty suoraan pelimekanismeihin ja niiden soveltamiseen,  vaan lähdettiin mm. tunnistamaan toimintaympäristön muutoksia ja niiden edellyttämiä kilpailuetua tuovia toiminnan muutoksia, mikä johdattelee enemmänkin kysymyksiin: mitä pelillistää ja miksi pelillistää? Seuraavaksi marraskuussa on sitten vuorossa Peliriihi, jossa paneudutaan kysymykseen: miten pelillistää?

Kategoria(t): pelillistäminen, Turvallisuus ja työhyvinvointi, Välineitä | Avainsanat: , | Kommentoi